Hanoi, kauppiaita, maria, moottoripyöriä ja kuolettavan typerä matkustajakoti

Vietnam, kokonaan uusi maa ja uusi kulttuuri. Ero Kiinaan kuin ero Suomen ja Venäjän välillä. Kun Kiinassa on kaikki rationaalista, sosiaalista ja organisoitua – kenties valvottua – niin Vietnamissa on olennaisesti sekavampaa kuin kosken kuohunta, hyörinää ja pyörinää sinne tänne näennäisesti ilman määränpäätä. Kiina teki suuren vaikutuksen, jonka omaksumiseen menee pitkä tovi, joten Hanoissa ensimmäinen ja melkein ainoa ongelma oli: Jatkaako matkaa vai palaisiko kotiin. Kotona odottaa liiterin katon tervaus, rakennuksen maalaus, auton katsastus, vuoden polttopuiden tekeminen ja blogin valmiiksi saattaminen ja lukuisa joukko muita tehtäviä. Vietnamissa taasen uudet nähtävyydet, uusi kulttuuri. Jaksanko enää omaksua uusia virtauksia ja tapoja. Ostaisinko siis moottoripyörän ja jatkaisin Saigoniin. Kauas, kauas. Vai palaisinko kotiin. Näin kuljin pitkin Hanoita hieman uupuneena päivästä toiseen. Olemassaolo kuin puusta pudonnut, kuten koko Hanoi on. Hanoita ei voi ihmetellä, 150 vuotta raakaa historiaa mutta omaani voi, vaurasta elämää hyvinvointi Suomessa.

Saavuin siis aamulla Hanoihin. Asemalla odottivat taksit kuten aina. Lailliset ja laittomat kyydin tarjoajat asemien liepeillä ovat yhtä varma ilmiö kuin, että aurinko nousee aina aamuisin. Osoite kouraan hipaisuvempeleestäni ja saavuin majapaikkaan. Kun oli aamu eikä juuri mitään liikehdintää tapahtunut heitin repun sisälle ja menin kävelylle. Kahvia piti saada. Kysyin muutamalta tytöltä kahvilan paikkaa. Keittivät kahvin siinä kadun nurkassa. Saapui toinenkin ja istahti oikealle puolelle. Vasemmalla puolella taasen istuva oli kovasti kiinnostunut kameralaukun sisällöstä. Kinusi ja kinusi mutten avannut. Toinen taasen yritti hitaasti hivuttaa lompakkoani taskustani. Lompakko taasen oli narulla kiinni vyössäni, eikä siis poistunut luotani yrityksistä huolimatta. Sanoin: Tsot, tsot eipäs nyt innostuta liikaa. Illat ja yöt heillä on työnä koko vartalo hierontaa aamut ja päivät muuta. Miten voisin tuomita, rankkaa elämää, köyhää kansaa. Elää hekin haluavat, kiihkeästi, kuten kaikki muut joilla on jonkinlaista verenkiertoa ja hermotoimintaa. Kun huomasivat, että olen turha taloudellinen tapaus, syntyi ystävyys, neuvoivat ja opastivat kun olin eksyksissä monena päivänä, hätistelivät monia kauppiaita pois. Kaikki sympatiat Hanoin huorille ja muille pikkurikollisille. Muistan teidät aina lämmöllä.

Kun ilta laskeutuu Hanoin vanhaan kaupunkiin, niin kuuluu kaikkialta: Moto, massage, puck-puck ja kuiskaten lausuttuna marihuana. Et voi välttää. Ainoa listasta kiinnostava oli viimeksi mainittu, joka osoittautui yhtä hallusinogeeniseksi ja huumaavaksi kuin R-kioskista ostettu piipputupakka. Ostaminen oli suuri prosessi: Ilmoitat kiinnostuksesi (päästäksesi takin liepeessä roikkuvasta kaiken kauppaajasta) ja sovit alustavan hinnan. Myyjän kaveri menee moottoripyörällä hakemaan. Palaa. Oli pakannut tavaran tyhjään tupakka-askiin ja liuttaa askin pitkin asvalttia, myyjälle. Et voi tarkistaa ostostasi kun myyjä väittää ohikulkijoiden olevan poliiseja. Maksat. Myyjä hyppää kaverin moottoripyörään ja häipyvät. Totaalinen huijaus oli tehty niin salaperäiseksi kuin vain voi olla. Hyvä näin. Aine ei ainakaan ollut marihuanaa, tosin en voi olla täysin varma siitä kun edellisen kerran pössäytin 40 vuotta sitten. - Huumeiden salakuljettamisesta ja myynnistä on maassa säädetty ankaraakin ankarimmat rangaistukset (kuolemantuomio mukaan lukien). Tämä on kaikkien turistien hyvä muistaa aina ja kaikkialla. Monissa maissa henki voi mennä halvalla. Ja kehitysmaiden vankilat tuskin ovat siistejä täyshoitoloita, joissa pizzan ja kokiksen saa kotiovelle puhelinsoitolla.

Please install the Flash Plugin version 11 or higher

Indokiinaa (Vietnamia, Kambodzaa, Laosia ja Burmaa) ei voi käsitellä ilman sanoja oopium, morfiini ja heroiini. Ranskan vallan aikana oopium oli merkittävä viranomaisten hallitsema vientiartikkeli. Osa tuli suoraan Vietnamista osa taasen mutkikkaiden reittien kautta Yunanin maakunnasta Kiinasta, Iranista, Laosista ja Burmasta. Se mikä kotimarkkinoilla ei tullut kulutettua levisi yli maailman sinne missä ranskalaisilla oli kauppasuhteita. Aineet eivät millään tavalla jääneet unohduksiin itsenäisyystaistelun (eli ensimmäisen Vietnamin sodan) jälkeen. Satunnaisesti valitusta n. 950 amerikkalaisesta Vietnamissa palvelleesta sotilaasta löytyi virtsanäytteistä runsaat 450:llä opiaattijäämiä (ooppium unikosta peräisin olevia luonnollisia alkaloideja). Joten aineiden käyttö oli melko runsasta sotilaiden joukossa. Vietnamin sodan päättyessä arvellaan 10 – 15 % amerikkalaisista sotilaista olleen riippuvia heroiinista. Narkkareita, kuten on tapana sanoa. Hieman samaan tapaan kuin toisen maailman sodan jälkeen merkittävä osa sotilaista, myös Suomessa, oli amfetamiiniriippuvia. Vaiettuja epidemioita.

Tänään Vietnamissa on huumeiden käyttö melko vähäistä. Noin 0.1 % väestöstä on huumeriippuvia eli about 150 000 tapausta. Vertailun vuoksi Suomessa arvellaan olevan 20 000 huumeriippuvaa eli 0.4 % väestöstä. Vietnamissa riippuvien määrä on laskeva trendi (päinvastoin kuin Suomessa). Osittaisena syynä on kansan kasvava elintaso, ankarat rangaistukset (esimerkiksi vuosittain 130 kuolemantuomiota tai elinkautista vankeutta, 500 kpl 15 – 20 vuoden vankeusrangaistuksia jne) ja mahdollisuus hakeutua sekä avo- että laitoshoitoon. Myös oopiumpeltoja tuhotaan järjestelmällisesti. Vielä toisen indokiinan sodan aikana Vietnamin kautta kulki suuria määriä heroiinia sekä yhdysvaltain markkinoille että muualle. Nykyään tuonti maahan on olennaisesti suurempi kuin vienti maasta. Ilahduttavan nopeasti, 40 vuodessa, on maassa päästy tästä vitsauksesta eroon vaikka monin paikoin elinolot ovat tosi kurjat. Sopii vain ihmetellä miksi Suomessa riippuvuus on kasvava trendi.

Hyvin kauan sitten, 80-luvulla, vierailin New Yorkissa. Tapasin siellä erään narkomaanin. Tämä kivenkovaa väitti amerikkalaisten viranomaisten, erityisesti CIA:n, tavalla tai toisella edistävän huumekauppaa. Väitti näin saatavan suuret massat hiljaiseksi ja kunnon ihmiset voivat aina osoittaa sormella: Katsokaa Nuo, jos ette käyttäydy kunnolla käy teille samalla tavalla. Väitti valtion varastoissa säilytettävän kymmeniksi vuosiksi heroiinia. Pidin juttua hieman salaliittoteorioiden kaltaisena höpö höpö teoriana. Niin. Yleensä jollain tavalla pitäisi järjestää rahoitusta niille kapinallisille jotka vastustavat Neuvostoliitolle myötämielistä sosialistista hallintoa ja sissiliikkeitä. Ehkei höpö höpöä, kuten Taiwanilaisen kuommitang armeijan kenraali Tuan Shi-wen on joskus todennut:

"We have to continue to fight the evil of Communism, and to fight you must have an army, and an army must have guns, and to buy guns you must have money. In these mountains the only money is opium."

Aatteet ovat aatteita, sodat sotia ja ihmiset ihmisiä. Kukapa näistä viimeksi mainituista välittää?

Aikoinaan Vietnamin sodan kestosta on esitetty sellainenkin teoria, että Vietnam oli kauttakulkumaa ns. kultaisesta kolmiosta (Burma, Laos ja Kampodza) lähtevälle oopiumille ja heroiinille. Väitetään CIA:n toimineen aktiivisesti huumeiden kuljetuksessa ja välityksessä ympäri maailmaa. Tässä toiminnassa Air America ja sotilaslentokoneet ovat olleet ensiarvoisen tärkeässä roolissa. Näin Vietnamin sota olisikin sota, joka mahdollisti laajamittaisen huumekaupan eikä tätä bisnestä kannattanut lopettaa heti alkuunsa. Totta tai ei niin itse kukin voinee tutustua lukuisten lehtiartikkeleiden ja kirjojen joukosta esim. professori Alfred W. McCoyn erinomaiseen kirjaan The Politics of Heroin - CIA Complicity in the Global Drugs Trade, Harper & Row 1972, (em.kenraali Tuanin lainaus on suoraan ko. kirjasta) tai vaikkapa Davis Guyatin laatimaan artikkeliin Cia Drug Traffickin http://www.deepblacklies.co.uk/cia_drug_trafficking.htm. Vm. sivustoon pitää suhtautua hieman kriittisesti. Kenties New Yorkissa tapaamani narkkari oli hieman oikeassa.

Siinä vanhan kaupungin katujen pölyjä potkiessani ja päämääräämättömästi tallustellessa tuli vastaan eräs lippuluukku. Täällä myytiin lippuja Vietnamilaiseen kansanmusiikkiesitykseen. Kun itse kuulun siihen väestönosaan jolle musiikki on elämän ilon lähde,tietty kinostuin kuin vietnamilaista musiikkia ei juurikaan pääse Suomessa kuulemaan. Monista genreista konsertti kuului ns. Ca Tru alalajiin. Tässä lajissa esiintyjiä on yleensä kolme. Laulaja, luutun soittaja ja rumpali. Laulaja säesti itseään lyömällä puukapuloita (pach) yhteen, luutun (dan dayn) soittaja soitti melodian ja rumpali on itse asiassa jonkinlainen kapellimestari ja tuomari. Rumpali on musiikkilajiin hyvin perehtynyt ja arvostelee rummutuksellaan laulajan taitoja. Esityksen aikana tai kappaleiden välillä hän rummullaan esityksen soljuessa hyvin säestää aika ajoin laulajaa, mutta jos esitys menee rumpalin mielestä huonosti hän rummuttaa kiivaasti kappaleiden välillä yhtymättä sen enempää soitantoon.

Luutun soittaja aloittaa soittamalla intron. Kappale oli melkomelankolinen. Johdanto oli tuskainen ja surullinen. Ääni kuin teljetty, suljettu pieneen tilaan, kaivaten vain pääsyä vapauteen, ulkoilmaan. Ääni kertoo suuresta surusta, jota ei voida ilmaista muulla kuin soittamalla. Tähän suruun yhtyy laulaja lyömällä puukapuloita yhteen. Kapuloiden ääni leikkaa kuin terävä veitsi luutun surun. Rytmi kuin parvi lintuja laulullaan pyytäisi apua, jotta luuttu pääsisi vapauteen. Laulu jatkaa kertoen suuresta surusta, mahdottomasta rakkaudesta.

Konsertin yleisösuosio ei ollut järin suuri, itseni lisäksi yksi amerikkalainen tyttö ja kaksi vietnamilaista. Sinänsä vähäistä yleisösuosiota ihmettelen koska Vietnamissa on musiikilla ollut erittäin suuri osuus kansan sielussa. Konsertin jälkeen kovasti halusi Vietnam Pictorialin toimittaja haastatella meitä ja vaikutelmiamme. Omahyväisyyttäni pistän linkin tähän:  http://vietnam.vnanet.vn/vnp/vi-vn/13/6/6/48938/default.aspx , josta vietnamin kielen taitoiset voivat lukea haastattelun ja kuvauksen musiikkilajista. Genreä voi myös kuunnella kotoisesti tietsikan äärellä antamalla You Tube:ssa hakusanan ca tru (tosin hakusanan alla löytyvistä näytteistä eivät kaikki ole Ca Truta). Aiheesta pintaa syvemmin kiinnostuneet voivat ne, joilla on pääsy JSTOR tietokantaan (korkeakoulujen ja yliopistojen kirjastojen kautta), lukea Barley Nortonin hienon artikkelin: Singing the Past: Vietnamese Ca Tru, Memory and Mode (Asian Music: Summer 2005: Vol 36).

Vietnamilainen musiikki on saanut vaikutteita Kiinasta (kuinkas muutenkaan), sävelasteikko on yleensä pentatoninen eli viisijakoinen meidän kaksitoistajakoisen sijasta. Eri musiikkigenret olivat suunnattu joko kansalle tai hoville. Kuuntelemani esitys oli hovimusiikkia. Laji syntyi 1100 luvulla ja ranskalaisten saapuessa maahan 1800 luvulla alkoi genren kuihtuminen. Musiikkilaji elvytettiin rauhan saapuessa maahan ja sille ollaan myös hakemassa UNESCOn kirjaus tärkeästä maailman perintöön kuuluvasta kulttuurilajista. Kuihtumiseen yhtenä syynä oli myös kun toisen maailmansodan jälkeen Ca Trun katsottiin olevan hyvin elitistinen eli hyvin pienen älykköjen ja muiden kulttuurisnoppailijoiden muodostaman piirin suosima virtaus. Sikäli totta, että monet menneet Vietnamin suurista runoilijoista kirjoittivat tekstejä Ca Tru:lle. Toiseksi siksi, että laji ei kovin helposti avaudu maalikolle. Kolmanneksi Ca Truta esitettiin keskiajalla vain hoville. Vuonna 1945 toukokuun vallankumouksessa pyrittiin laji systemaattisesti tukahduttamaan, esityspaikkoja suljettiin ja esittäjät joutuivat hakeutumaan muualle. Väitettiin Ca Trun suosivan jossei suoraan prostituutiota niin kuitenkin elvyyttävän geisha perinnettä ja näin alentavan naisten arvoa. Menneinä aikoina Vietnamissa miehillä saattoi olla, varallisuudesta riippuen, useita vaimoja ja avioliiton ulkopuolisia rakastajattaria. Tämä oli maan tapa eikä tässä ollut juurikaan mitään hämmästeltävää. Ca Tru laulajat (poikkeuksetta naisia) olivat usein näitä rakastajattaria. Syynä tähän ei kuitenkaan ollut ammatinharjoittaminen Ca Tru;n laulajana vaan muut seikat. Ca Tru esityksiin usein liittyy myös musiikin säestämiä tanssiesityksiä. Tanssijattaret loivat myös hyvin laajan suhdeverkoston esityksiä kuulemassa oleviin miehiin. Suhteiden luominen syntyi helposti kun esittäjät olivat yleensä hyvin perehtyneitä runouteen ja muihin taidelajeihin, jolloin keskustelu sivistyneiden asiakkaiden kanssa syntyi melko helposti. Tätä kautta syntyi syvempiä henkilökohtaisia suhteita. Ca Tru korkeintaan loi puitteet muttei ollut syynä intohimoiseen helmenkalastukseen.

Kerran aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, säteiden tunkeutuen suoraan sieluun, kun tutustuin Kahden Tunnin Ystävään, säteilevään nuoreen vietnamilaiseen tyttöön. Matkustajakodin rappusilla join aamuista pikakahviani ja polttelin uneliaana piippuani. Siinä seisoi kaksi etsivän näköistä ranskalaista. Heräsi uteliaisuus, ovatko nämä vielä enemmän eksyksissä kuin minä – tuumailin. Kun kuulun niihin maan hiljaisiin, jotka eivät juuri pukahda sanaakaan juuri missään sukeutui keskustelu näiden kanssa. Olivat netissä tutustuneet johonkin vietnamilaiseen, joka lupasi toimia oppaana heille. Tyttöä ei kuulunut, ei näkynyt. Odottivat puoli tuntia ja lopulta päättivät tutustua kaupunkiin omin nokkinensa. Annoin heille yhden saamistani ”Hanoin nähtävyydet” - kartoista. Päättivät aloittaa kiertokäyntinsä Hanoi Hiltonista eli ranskalaisten perustamasta inhasta vankilasta (jossa voi tutustua yhtä toimintakuntoiseen ranskalaisen insinööritaidon mestariluomukseen – päänkatkaisukoneeseen - giljotiiniin). Join toisen kupillisen ja paikalle saapui nuori n. 18 vuotias vietnamilainen tyttö, taasen hyvin etsivän näköisenä. Lopulta selvisi, että hän etsi näitä kahta ranskalaista. Harmitteli myöhästymistään. Koska tiesin minkä näköisiä nämä etsityt turistit olivat, lupauduin oppaaksi oppaalle. Menimme bussilla Ho Tsi Minh museoon, kun nuori opas oli täysin vakuuttunut, heidän tulevan sinne. Ihmetteli vain miksi joku halusi nähdä vankilan.

Ho Tsi Minh, tiedättehän tämän laihan valkopartaisen miehen, joka hymyilee lasten kanssa kaikissa kuvissa. Vähän niin kuin joulupukki, tosin parta on pieni pujoparta, punainen nuttu on varmaan pesulassa ja mies on olennaisesti laihempi. Hän itse toivoi , että kuolemansa jälkeen tuhka levitettäisiin pitkin Pohjois Vietnamia. Mutta neuvostoliittolaisten aloitteesta ruumis palsamoitiin ja neukut rakensivat jäämistölle mahtavan laatikkomaisen pylväin koristetun pyhätön aivan kuin Ateenan Pantheon. Neuvostoarkkitehtuurin ylväs saavutus. Tämän viereen rakennettiin museo, jossa selvitettiin hänen koko henkilöhistoriansa. Setä Ho:lla on aivan erityinen merkitys vietnamilaisten sielussa, vähän kuten Lenin oli neuvostosielussa aina 1980 luvun alkuun saakka tai Jeesus katolisille (yhä vieläkin). Viimeksi mainittu ei tosin ole balsamoitu missään, sen sijaan säteileviä käärinliinoja sentään väitetään olevan jossain. Ehkä jokainen maa tarvitsee oman Suuren Johtajan. Meille hän on Mannerheim, saksalaisille Konrad Adenauer, englantilaisille Churchill, ranskalaisille deGaulle, amerikkalaisille Rosewelt, neuvostoliittolaisille Lenin ja vietnamilaisille Ho Tsi Minh. Ei esikuvista ainakaan mitään haittaa ole, vaikka aikanaan jalustalta tiputtaminen voi olla hieman kivuliasta yhdelle jos toiselle.

Myös setä Ho:lla oli Kahden Tunnin Ystävälleni aivan erityinen merkitys. En ilennyt mainita, että hän teki merkittävän virhearvion Kian Tsai Tsekin joukkojen läsnäolosta Yuannin maakunnassa ja siksi pyysi ranskalaisia maahan. Tosin ranskalaiset olisivat, vaikkei pyyntöä olisikaan ollut, voineet tehdä hollantilaiset eli tunkeutua maahan ja perustaa oman nukkehallituksen sinne. Aivan kuten hollantilaiset tekivät itsenäisyyttä janoavalle Indonesialle japanilaisten lähdettyä toisen maailmansodan jälkeen. - Hollantilaiset luopuivat Indonesiasta vain siksi, että amerikkalaiset ilmoittivat jäädyttävän Marshall avun, mikäli Indonesialle ei anneta itsemääräämisoikeutta. ­ Jee, money talks.

Kahden Tunnin Ystäväni oli jollain tavalla apean oloinen. Syykin selvisi kun kävelimme pitkin Hanoita etsien ranskalaisia opastettavia ja jutellen niitä näitä. Pari vuotta aikaisemmin oli tämä syvästi rakastunut erään australialaisen yhtyeen 54 vuotiaiseen rumpaliin. Olivat usein olleet kirjeenvaihdossa. Rumpali oli usein luvannut saapua, mutta aina oli viime tingassa tullut este. En oikein ilennyt kertoa, että turhaan tyttökulta odotat. Muusikot tulevat ja menevät, elävät omaa elämäänsä, johon ei vakiintuminen oikein sovi.

Please install the Flash Plugin version 11 or higher

Vietnamilaiset ovat hieman totisia kuten Kahden Tunnin Ystäväni oli myös. Kun saavuimme suurelle kivetylle torille, pyrin astumaan kunkin neliömäisen kiven keskikohtaan aina yhdellä jalalla. Kivien ollessa hieman suuria joutuu tässä hieman hyppimään kun samaan kiveen ei saa osua kahteen kertaan ja kukin kivi oli varattu vain yhdelle jalalle. Kahden Tunnin Ystävä ihmetteli mitä tein. Kerroin säännöt. Hän oli sitä mieltä etteivät aikuiset tee noin. Kysyin: Miksei ? Vastasi: Ei vaan tee.

Kahden Tunnin Ystävän kautta pääsin hieman sisään Vietnamilaisen nuorison maailmaan. Aivan toisenlainen kuin meillä Suomessa vastaavan ikäisillä on. Yleinen asenne näyttää olevan se että huomenna on paremmin kun teemme tänään ahkerasti töitä. Sellaista sitoutumista rooleihin hikareihin, nörtteihin, suosikkipoikaan – tyttöön, kovikseen, poppariin tms. ei samassa mittakaavassa ole kuin Suomessa. Jonkinlaisen kuvan kouluopetuksen keskeisestä osuudesta elämässä saa jo siitä, että köyhinkin kaupustelija osaa englannin kieltä. Yleensä melko tyydyttävästi. Koululintsareita ei juuri näy. Maa ei halua olla isoloitunut millään tavalla ja toivo on nuorisossa (aivan kuten meilläkin oli 60 – 70 luvulla). Sitä paitsi kuinka moni suomalainen teini haluaa viettää puolipäivää vanhan kaukaa tulleen vieraan äijän kanssa hyötymättä tästä millään tavalla. Tuskin kukaan.

Please install the Flash Plugin version 11 or higher

Nukuin yöni Hanoi Backbacker Hostelissa, typerässä ja meluisassa paikassa. Vieraat olivat valtaosin kansainyhteisöstä tulleita teinejä, jotka selvästi kuvittelivat olevansa Ibitzalla. Ympäri päissään kuten siinä iässä kuuluukin olla, ensimmäisenä omana lomamatkana paikassa, jonne rahat juuri ja juuri riittävät. Niinpä matkustajakoti teki kaikkensa omien tulojen maksimoimiseksi eli klassiset keinot: Happy hour kello seitsemästä puoliyhdeksään. Musiikki pidettiin niin lujalla ettei omia ajatuksiakaan voi kuunnella eikä kenenkään kanssa voinut sen suuremmin rupatella. Tietenkin, kun paikan omistajien mielestä ainoana ajatuksena pitäisi olla viinan juonti ja rahojen tuhlaaminen. Itseäni ei suuremmalti lienyt kiinnostusta moiseen harrastukseen, seikka jonka matkustajakodin omistajat harmikseen huomasivat. Kävi nimittäin niin, että päättämättömyyttäni olin pidempään Hanoissa kuin olin suunnitellut. Muutama lisäpäivä on aina onnistunut, varsinkin kun parin yön ennakkomaksu on sisällä. Olinkin ehtinyt pari lisäpäivää sopia mutta nämäkin menivät. Saavuin Kahden Tunnin Ystäväni kanssa Ho Zhi Minhin mausoleumista takasin matkustajakotiin hieman puolen päivän jälkeen. Jo oven suussa muutama virkailija totesi johtajan haluavan puhua kanssani. Menin vastaanottotiskille ja totesin johtajan haluavan tavata itseni. Nämä totesivat, että minun pitää lähteä välittömästi pois. Kysyin, että minne. Vastasivat: ”Hotelimme on täysin varattu kun on huippusesonki, eikä täällä ole tilaa”. Ja vitut oli. Myöhemmin kun sain kuulla, että ei se ihan täynnä ollutkaan, mutta minusta varmaan haluttiin päästä eroon, kun en ryypännyt, enkä osallistunut heidän järjestämiin retkiin enkä millään muullakaan tavalla tuonut lisärahoitusta. Pakkasin tavarani. Kahden Tunnin Ystäväni kovasti ihmetteli tapahtunutta, ei ollut juuri koskaan kuullut vastaavaa vaikka oli toiminut oppaana lukuisia kertoja jo parin vuoden ajan. Hän johdatteli minut toiseen matkustajakotiin nimeltä May de Ville, joka oli vieläpä halvempi (5 €/yö), rauhallisempi ja aamiainen oli buffet (syö niin paljon kuin maha vetää).

May de Villessä tapasinkin yhden hiukkasfyysikon, jonka kanssa sukeutui hieno keskustelu säieteoriasta ja Higsin hiukkasesta. Säieteoria on olevaisuuden selittäjänä hyvä hypoteesi, mutta kuluneena 50 vuonna ei ole oikein päästy sinä eteen eikä taaksepäin (lieneekö ongelma matemaattisissa malleissa, säikeiden topologiassa ?). Higsin hiukkanen (eli Higgs-Englert teoria) taasen on hyvä selittäjä sille miten hiukkaset saavat massansa. Samoin tapasin yhden porukan jonka olin tavannut jo Sanghaissa, puhuttavaa riittikin Kiinasta myöhään yöhön.

Hanoi Backbacker Hostel:n tyly käytös johti vain siihen, että päätin käydä Holong Bayssa ja sen jälkeen kotiin kunhan lentolippu vain järjestyisi mahdollisimman nopeasti ja edullisesti. Sainkin lipun Finnairin puolityhjään koneeseen. - Palaan Hanoihin - vielä joskus.