Jalka kutistui. Punoitus kasvoi ja turposi uudelleen. Lopulta kierrettiin vuodepotilaana Töölön sairaalan kautta. Vihdoin tammikuun lopulla osoitti paranemisen merkkejä. Eikä tästä sen enempää, kun yhden äijän jalka ei varmaan ole yleisesti kiinnostava asia.
Aikoinaan kiertelin Venäjällä 2002 ja 2004. Edellisestä matkan valokuvista tein näyttelyn. Jälkimmäisestä piti tehdä. Mutta jäi. Kuten niin monesti aikaisemmin. Piti tehdä tarinakokoelma tai matkakirja paikoista ja ihmisistä joita näin: Pietarin tyylikkään arkkitehtuurin, Vologdan rähjäisen ilmeen, Arkangelin eurooppalaisen ilmapiirin, Narinmaarin kehittyvän kaasukaupungin, Petsooran pientaloilmeen pysähtyneisyyden, Vorkutan neuvostoajan ilmeen, Salekhardin ja Labytrangin rajut muutokset, Omskin uuden ja vanhan välisen rinnakkaiselon. Ja voi niitä ihmisiä: Nurkuvia, iloisia, murjottavia, vähään tyytyviä, valittavia, laiskoja, kaihomielisiä, kekseliäitä, johtajilleen aina uskollisia, rakastettavia ja puheliaita venäläisiä.
2002:n matkakuvaukseen julkaisemiseen oli selkeä syy, seuraavan matkan kuvien julkaisemiseen on vielä suurempi syy. Suomessa on ryssäfobia levinnyt kuin siirappi tiskipöydälle. Kuten kaikissa fobioissa ei näissä ole sen suurempaa reaalista syytä - kuten tiedämme lentopelossa tai avaran paikan kammossa olevan laita. Venäjäpelon syiden selvittäminen täshsä blogissa ei varmaan liene nyt tarkoituksenmukaista (palaan niihin muualla). Fobia näyttää esiintyvän yhteiskuntamme kaikilla tasoilla.
Kerran opiskelin huonolla menestyksellä Venäjän kielen alkeita. Mennessäni tenttiin raitiovaunulla luokkatoverin kanssa, keskustelimme vajavaisilla taidoillamme venäjäksi. Sattuipa muuten somasti kun vastapäätä istui siisti hyvinvoivan oloinen herrasmies. Varakas varmaankin kun raitiovaunu suhati Eiran läpi. Mies puhkui ja naamaa punoitti. Nousi seisomaan ja astui askeleen luoksemme. Suurella äänellä koilotti: "Ettekö te perkeleen ryssänkyrvät voi pysyä rajan takana. Saatana. Painukaa takasin te vitun äpärät. Tapoitte mun vaarinkin." Johon sitten kysyinkin, että kuinkas niin. Äijä hiljeni, naama muuttui ja jäi sporasta pois.
Jopa puolustusministeri Häkämies on omia neuroosejaan selvittänyt Nato-kokouksessa, väittämällä Suomen suurimpana uhkana olevan: Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Jee. Omituinen oli myös taannoisen presidenttimme Ahtisaaren lievästi sanottuna nuiva asenne. Mies on tullut tunnetuksi siitä, että kulkee aina kädet toisten taskuissa. Mukamas Suomelle NATO:n jäsenyys toisi mukanaan turvallisuustakuut. Ranska ja Saksako vaarantaisivat omat etunsa Suomen puolesta kriisitilanteessa. Epäilen. NATO:n jäsenyys tulisi kalliiksi ja vielä nuoria miehiä tapatettaisiin ties missä. Miksi siis kannattaisi haastaa riitaa naapurimme kanssa ja luoda edellytyksiä konflikteille. Varsinkin kun vaihtoehtona on luoda hyvät kauppasuhteet, yhteisiä tutkimus- ja teknologian kehityshankkeita, luoda rauhanomaista rinnakkaiseloa ja erinomaista kulttuurivaihtoa. Yhteinen historiamme ja yhteinen yli tuhat kilometriä pitkä rajalinja antaa meille tähän hyvät mahdollisuudet. Nämä ovat niitä asioita, joita voimme antaa muulle maailmalle.
No hyvä. Toipilaana aikaa oli riittämiin. 2004:n matkan kuvat vaivasivat takaraivossani. Niille ei oltu tehty juuri mitään. Skannasin siis ison kasan mustavalkoisia matkakuvia (värikuvat vielä laatikossa). Koko skannaus tapahtumaan ja asosiatioiden pohdiskelu kuluikin paljon enemmän aikaa kuin varsinaisen matkan tekeminen. Julkaisen kuvat vielä jossain muodossa. Jos kukaan kustantaja ei kiinnostu niin varmaan e-kirjana ja näyttelynä.
Ihmismieli on muuten kumma: miten 8 vuotta vanhat tapahtumat voivat palautua elävänä mieleen. Ehkäpä muistot olivat kultaisempia kun asiat olivatkaan. Kuten Lauri Viita Betonimyllärissä sattuvasti riimitteli:
Mustavalkoisia kuvia skannatessa kävi ilmeiseksi mv filmimateriaalin ylivoimaisuus.Ensinnäkin filmin tonaalinen sävyala on paljon laajempi kuin digitaalikameran kuvaama sävyala. Toiseksi värien hallinta on vaikeahkoa.
Suppea tonaalinen sävyala tulee erityisen hyvin esille muutettaessa digikuva mustavalkoiseksi. Sävyt vain häviävät sekä ala että yläpäässä. Alapäässä tulee vastaan sensorin kohina ja yläpäässä taasen jyrkkä leikkaus. Filmissä taasen herkkyyskäyrä on S:n muotoinen ja sävyt jatkuvat lähes asymtoottisesti äärettömyyteen. Digikameran kuvat olivat ne sitten värikuvia tai mv kuvia ovat aina hieman latteita. Ainoastaan HDR (High Dynamic Range) kuvaus tekee tässä poikkeuksen. Mutta tämä kuvaus sopinee vain siellä jossa kuvattava pysyy paikallaan (kuten sisustus tai rakennukset). Latteutta on yritetty kompensoida lisäämällä kuviin filmien rakeisuutta emuloivia kerroksia. Tällaisetkin kuvat ovat hieman keinotekoisen oloisia.
Väri on myös elementti jonka pitäisi palvella kuvan kerrontaa valaistuksen ja sommitelman lisäksi. Kuvan käsittelyohjelmilla voidaan toki parantaa värien tasapainoa ja korostaa sommitelmaa. Harva vain osaa tämän hyvin. Valitettavan usein näkee aneemisia kuvia joiden väriajattelu noudattaa yleisesti vakiintuneita tapoja. Mv kuvauksessa filmille voidaan keskittyä kuvan sommitelmaan ja valaistukseen. Dokumenttikuvauksessa ei aina tahdo tähänkään jäädä aikaa. Mustavalkoisessa kuvauksessa syntyy helpommin jäntevämpiä kuvia. Tosin myös tällöin valaistuksen merkitys korostuu.
Siispä kun nyt maaliskuussa lähden vihdoinkin matkalle otan mukaan filmikameran ja digikameran blogikuvia varten.
Aikoinaan kiertelin Venäjällä 2002 ja 2004. Edellisestä matkan valokuvista tein näyttelyn. Jälkimmäisestä piti tehdä. Mutta jäi. Kuten niin monesti aikaisemmin. Piti tehdä tarinakokoelma tai matkakirja paikoista ja ihmisistä joita näin: Pietarin tyylikkään arkkitehtuurin, Vologdan rähjäisen ilmeen, Arkangelin eurooppalaisen ilmapiirin, Narinmaarin kehittyvän kaasukaupungin, Petsooran pientaloilmeen pysähtyneisyyden, Vorkutan neuvostoajan ilmeen, Salekhardin ja Labytrangin rajut muutokset, Omskin uuden ja vanhan välisen rinnakkaiselon. Ja voi niitä ihmisiä: Nurkuvia, iloisia, murjottavia, vähään tyytyviä, valittavia, laiskoja, kaihomielisiä, kekseliäitä, johtajilleen aina uskollisia, rakastettavia ja puheliaita venäläisiä.
2002:n matkakuvaukseen julkaisemiseen oli selkeä syy, seuraavan matkan kuvien julkaisemiseen on vielä suurempi syy. Suomessa on ryssäfobia levinnyt kuin siirappi tiskipöydälle. Kuten kaikissa fobioissa ei näissä ole sen suurempaa reaalista syytä - kuten tiedämme lentopelossa tai avaran paikan kammossa olevan laita. Venäjäpelon syiden selvittäminen täshsä blogissa ei varmaan liene nyt tarkoituksenmukaista (palaan niihin muualla). Fobia näyttää esiintyvän yhteiskuntamme kaikilla tasoilla.
Kerran opiskelin huonolla menestyksellä Venäjän kielen alkeita. Mennessäni tenttiin raitiovaunulla luokkatoverin kanssa, keskustelimme vajavaisilla taidoillamme venäjäksi. Sattuipa muuten somasti kun vastapäätä istui siisti hyvinvoivan oloinen herrasmies. Varakas varmaankin kun raitiovaunu suhati Eiran läpi. Mies puhkui ja naamaa punoitti. Nousi seisomaan ja astui askeleen luoksemme. Suurella äänellä koilotti: "Ettekö te perkeleen ryssänkyrvät voi pysyä rajan takana. Saatana. Painukaa takasin te vitun äpärät. Tapoitte mun vaarinkin." Johon sitten kysyinkin, että kuinkas niin. Äijä hiljeni, naama muuttui ja jäi sporasta pois.
Jopa puolustusministeri Häkämies on omia neuroosejaan selvittänyt Nato-kokouksessa, väittämällä Suomen suurimpana uhkana olevan: Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Jee. Omituinen oli myös taannoisen presidenttimme Ahtisaaren lievästi sanottuna nuiva asenne. Mies on tullut tunnetuksi siitä, että kulkee aina kädet toisten taskuissa. Mukamas Suomelle NATO:n jäsenyys toisi mukanaan turvallisuustakuut. Ranska ja Saksako vaarantaisivat omat etunsa Suomen puolesta kriisitilanteessa. Epäilen. NATO:n jäsenyys tulisi kalliiksi ja vielä nuoria miehiä tapatettaisiin ties missä. Miksi siis kannattaisi haastaa riitaa naapurimme kanssa ja luoda edellytyksiä konflikteille. Varsinkin kun vaihtoehtona on luoda hyvät kauppasuhteet, yhteisiä tutkimus- ja teknologian kehityshankkeita, luoda rauhanomaista rinnakkaiseloa ja erinomaista kulttuurivaihtoa. Yhteinen historiamme ja yhteinen yli tuhat kilometriä pitkä rajalinja antaa meille tähän hyvät mahdollisuudet. Nämä ovat niitä asioita, joita voimme antaa muulle maailmalle.
 |
| Poika Petsora joella purjehtivassa proomussa. |
Ihmismieli on muuten kumma: miten 8 vuotta vanhat tapahtumat voivat palautua elävänä mieleen. Ehkäpä muistot olivat kultaisempia kun asiat olivatkaan. Kuten Lauri Viita Betonimyllärissä sattuvasti riimitteli:
Jos tärvellä tahdot sa iltojes huvin,
niin lastaile pöytäsi ystävin kuvin,
ja metsästä muistosi puuvillapaulaan
ja hirtä ne huoneesi naulaan.
niin lastaile pöytäsi ystävin kuvin,
ja metsästä muistosi puuvillapaulaan
ja hirtä ne huoneesi naulaan.
Mustavalkoisia kuvia skannatessa kävi ilmeiseksi mv filmimateriaalin ylivoimaisuus.Ensinnäkin filmin tonaalinen sävyala on paljon laajempi kuin digitaalikameran kuvaama sävyala. Toiseksi värien hallinta on vaikeahkoa.
Suppea tonaalinen sävyala tulee erityisen hyvin esille muutettaessa digikuva mustavalkoiseksi. Sävyt vain häviävät sekä ala että yläpäässä. Alapäässä tulee vastaan sensorin kohina ja yläpäässä taasen jyrkkä leikkaus. Filmissä taasen herkkyyskäyrä on S:n muotoinen ja sävyt jatkuvat lähes asymtoottisesti äärettömyyteen. Digikameran kuvat olivat ne sitten värikuvia tai mv kuvia ovat aina hieman latteita. Ainoastaan HDR (High Dynamic Range) kuvaus tekee tässä poikkeuksen. Mutta tämä kuvaus sopinee vain siellä jossa kuvattava pysyy paikallaan (kuten sisustus tai rakennukset). Latteutta on yritetty kompensoida lisäämällä kuviin filmien rakeisuutta emuloivia kerroksia. Tällaisetkin kuvat ovat hieman keinotekoisen oloisia.
Väri on myös elementti jonka pitäisi palvella kuvan kerrontaa valaistuksen ja sommitelman lisäksi. Kuvan käsittelyohjelmilla voidaan toki parantaa värien tasapainoa ja korostaa sommitelmaa. Harva vain osaa tämän hyvin. Valitettavan usein näkee aneemisia kuvia joiden väriajattelu noudattaa yleisesti vakiintuneita tapoja. Mv kuvauksessa filmille voidaan keskittyä kuvan sommitelmaan ja valaistukseen. Dokumenttikuvauksessa ei aina tahdo tähänkään jäädä aikaa. Mustavalkoisessa kuvauksessa syntyy helpommin jäntevämpiä kuvia. Tosin myös tällöin valaistuksen merkitys korostuu.
Siispä kun nyt maaliskuussa lähden vihdoinkin matkalle otan mukaan filmikameran ja digikameran blogikuvia varten.
