Irkutsk

5 päivää junassa. Minuuttivelliä, asemalta ostetuja rasvaisia piirakoita ja tuoremehuja. Kolinaa, kolinaa ja kolinaa. Voisin jatkaa zabaikalskiin toisella junalla. Päätin jäädä.

Kävin viimeksi kaupungissa 2003. Kaupunki on muuttunut. Paljonkin. Monin paikoin huonompaan suuntaa. Nousukasmaisuus on nostamassa päätään ja ikiaikainen kulttuurikaupunki on häviämässä. Äkkirikastuminen kävelee usein käsikädessä nousukasmaisuuden ja henkisen tyhjyyden kanssa. Merkkejä oli jo näkyvissä 2003.  Tällöin saavuin Irkutskiin junalla. Vietin montapäivää kaupungissa. Tunsin olevani silloin, kesällä, kuin kotona. Lensin pois Novosibisrskiin lentokoneella. Melkein myöhästyin koneessa. Kas kun yks' äijä tuppautui lentoaseman ravintolassa seuraan. Esitteli vuolaasti sveitsiläistä linkkuveistään ja autonsa avaimia. Eritteli suunnitelmia mitä ja missä järjestyksessä aikoo ostaa tavaroita turhuuden markkinoilla. Hänellä oli vain sellainen näkemys, että meidän läntisten elämäntavan ydin ja ilon aihe on tavaran omistaminen ja hankinta. Tällaisen näkemyksen voi ehkä saada selailemalla aikakauslehdistömme kuvatarjontaa. Mielestäni tällainen tavaraan keskittyvä ”lifestyle” heijastaa nousukasmaista ulkokultaisuutta ja vieraantumista juuriltaan. Asia ei voida sillä perustella, että Neuvostoliiton aikana ei juuri kenelläkään ollut mitään. Neuvostoliiton hajottua kehittyi suurrikkaiden lisäksi kohtalaisen varakas luokka, jolla yht' äkkiä olikin varaa ostaa uusia autoja, matkustaa ulkomaille jne. Nousukasmaisuutta näkee toki suomessakin. Kontrasti ei vain ole niin ilmeinen kuin täällä Irkutskissa.

Laajoissa mittakaavoissa nousukasmaisuus heijastuu myös kaupunkirakenteisiin, asemakaavaan, myymälöiden sijoitukseen jne. ylipäätänsä ostamisen tekemisen helpoksi. Monet arvostelevat Helsingin 60- ja 70-luvun purkuintoa sillä, että uusi juureton melko varakas maaltamuttanut luokka ryhtyi hallitsemaan kaupunkisuunnittelua. Ihmisluokka, jolla ei oikeastaan ole juuria Helsingissä. Eivät ymmärrä miten kaupunki "hengittää".

Taustan lasitalo korvasi vanhan.

Verratessani muistikuvieni Irkutskia ja nykyiseen kaupunkiin oli pettymys aluksi suuri. Sama kehitys kuin Helsingissä. Puretaan paljon vanhoja arvokkaista rakennuksia ja tilalle tulee lasipintasta taloa ja rakennelmaa, Ruokapaikoiksi jalostuu, bifsteak house, pizzeriat, subway ja MacDonalds. Iloksi myös on todettava, että muutama valistunut talonomista korjaa ja entisöi talonsa uuteen uskoon. Aivan keskellä kaupunkiakin.

Irkutsk on kulttuurikaupunki monestakin syystä. 1900 luvun alussa jokaista kahta irkutskilaista kohden oli yksi karkotettu. Näitä olivat bolshevikit, anarkistit ja dekabristit, tärkeimpinä ryhminä. Nämä toivat mukanaan kirjallisuutta, näytelmiä ja muuta kulttuuriloa. Vielä täällä voi aistia korkeakulttuurin hengen. Vaikutus näkyy ihmisten keskusteluaiheissa, tavassa pitää kaupunkikuvaa yllä, julkisissa instituutioissa ja  patsaissa, puistoissa ja asemakaavassa.    Kaupunki sisältää merkittävän yliopiston, useita teattereita, konserttisaleja, operettiteatterin ja suunnitelmissa on tehdä musiikkitalo.

Ehkäpä talon korjaaminen tuli kalliimmaksi kuin uuden rakentaminen. Omistaja on kuitenkin ymmärtänyt kauniin perinteisiin soveltuvan talon arvon. Täällä voi ehkä vaalia "slaavilaista" henkeä.Juuri tällaisissa taloissa voi kuvitella Tolstoin, Tsehovin ja Gogolin monien henkilöiden asustavan.

Yksityiskohta erään toisen talon koristelusta. Rännillä johdetaan sadevesi talosta poispäin, ilman varsinaista syöksyputkea. Putken puuttuminen varmaan selittyy sillä että talon räystäs on melko leveä (runsaat metrin) ja kiinnittäminen hieman hankalaa.Satakoon sitten kadulle ja ohikulkijoiden niskaan.

2003 kaupungissa ei ollut yhtä ainoatakaan retkeilymajaa. Nykyään niitä on toista kymmentä. Pääosa vieraista on  20 – 30 vuotiaita Euroopasta tai Amerkasta tulleita nuoria.  Melkein kaikilla sama kaava: halu matkustaa pitkällä junamatkalla Trans-Siperian radalla Moskova , välietappina Irkutsk, Ulan Bator ja päätepisteenä Peking. Irkutskissa tehdään päivän tai kahden retki Baikalille. Näiden selkäreppuretkeilijöiden määrän räjähdysmäinen kasvu ei voinut jäädä  huomaamatta kaupunkikuvassa. Nämä uudet tulokkaat onkin ikuistettu Karl Marxin kadulle pystytyssä patsaassa. Tässä hieman höntti turisti järjestelmäkamera kaulassaan selkäreppu selässään ihmettelee näkemäänsä ympäristöä ”haavi auki”. Hienoa kuin veistostaiteessa viljellään huumoria.

Irkutsk sinänsä on erinomainen matkailukohde, jossa helposti saa kulumaan viikon jos toisenkin.

Kun kiinalaiset

asettavat liikennöintiestoja suosituille palveluille kuten blogger, youtube ja facebook jäi tämänkin blogin kirjoittaminen vähän vaiheeseen. Asia ilmeni Harbinissa kun yritin julkaista Irkutsk blogin. Myöhemmin keksin käyttää kotimaassa olevaa proxya, jonka kautta putkitan kaiken liikenteen. Ja kas blogien tekeminen taasen onnistuu.

Blogit ovat tämän takia hieman myöhässä. Eivätkä aivan tuoreita. Ongelmana vaan on se, että täällä matkailtaessa uutta tavaraa tulee sisään nopeammin kuin ehtii vanhoja eritellä ja julkaista. Joten jotkut isommat jutut kuten Peking tulee päivitettyä pikkuhiljaa. Kaupunki kun on niin massiivinen, että sen erittelyyn ei helposti riitä edes kokonainen kirja.

Kuvia voisin tiputtaa myös nettiin. Jos joku katsoo ne tarpeelliseksi. Muutoin laadin matkan jälkeen digikuvista jonkun Flash tai HTML5 esityksen. MV kuvista en vielä tiedä miten niitä aioin julkaista.

Jälkikirjoitus: Vasta myöhemmin Shanghain ja ChengDu:n jälkeen ymmärsin rajoitusten logiikan. Ensisijaisesti ei ole kyse hallitsevan luokan itsepäisestä halusta pysyä vallan kahvassa kiinni vaan tarkoituksena on taata suunnitelmatalous ja köyhyyden poistaminen maasta. Kiinalla on suuria pääomia maailmalla joten rajoitusten toissijainen seuraus  myös maailmantalouden stabiloituminen.

Toisaalta voidaan kysyä onko talouskasvu riittävä syy sananvapauden rajoittamiseksi, vielä nykyään. Pohdi itse ruoka vai vapaus - kumpi on tärkeämpi, vai onko kolmas tie olemassa. Rajoitukset juontavat juurensa vuoteen 1989, jolloin verisesti tukahdutettiin ns. opiskelijamielenosoitukset Tianmenin aukiolla. Harvoissa virallisemmissa kommenteissa todettiin, ettei haluttu kulttuurivallankumouksen kauhujen toistuvan (mielenosoitukset tapahtuivat 13 vuotta neljän koplan pidätyksen jälkeen).

Datsoja

Juna saapuu Krasnojarskiin. Kiemurtelee kukkuloiden välistä kuin joki uomaansa etsien. Ikkunasta näkyy datsoja, pienien mökkien muodostama huvilayhdyskunta.

Uskomatonta ja hauskaa. Mitään tällaista en ole koskaan nähnyt enkä varmaan tule näkemäänkään. Yhdyskunnan asemakaava on ruutuasemakaava, jossa jokainen tontti on luokkaa 500 – 1500 neliötä. Varmaan asemakaavaan on merkitty talon paikka. Mutta kukaan ei sitä noudata. Talot ovat mitä mielikuvituksellisimpia. Milloin aumakattoisia milloin harjakattoisia, harjakulmat niinkin jyrkkiä kuin 30 astetta, joskus loivia, lähes tasakattoisia. Milloin jotain näiden välistä. Alunperin on ehkä aloitettu tekemään aumakattoista. Kun kesän loppu on lähellä niin ei ehditäkään tehdä aumaa valmiiksi, jatketaan harjana.

Rakennusmateriaalien kirjo kuvastaa venäläisen ehdotonta mielikuvitusta. On vaneria, lautaa, hirttä, turvetta tiiltä ja savea. Usein kaikki sekaisin. Monet talot somia ja sieviä. Kyllä ikkunoitkin on. Monenlaisia. Yhdessäkin talossa selvästi pesukoneen luukkuja riviin asennettuna, monessa kerroksessa.

Jotkut talot ovat korkeita torneja. Alunperin on varmaan tehty kaksikerroksinen 50 neliön mökki. Taloa pitäisi myöhemmin jatkaa. Mitäs teet ? Uusien perustusten tekeminen liian työlästä. Kuka nyt kesällä jaksaa kaivaa. Kuumakin on. Vanhat perustukset ihan hyvät . Puretaan vanha katto ja jatketaan ylöspäin. Kaksi kerrosta. Maalatakin voisi. Alaosa sininen. Uusi maali taasen vihreä. No mutta kuka nyt jaksaa maalata koko talon. Janottaa ja olutta olisi varastossa. Maalataan vain yläosa. Yksi seinä jo maalattu. Juodaan olutta. Siinä vierähti koko ilta. Seuraavana päivänä sataakin. Maalausinto hiipuu. Maalataan seuraavana vuonna. Maali kuivui purkkiin. Ostetaan uutta. Mutta tämä onkin keltaista. Ei kai sillä niin väliä vaikka on hieman eri värinen. Onpahan kutenkin maalattu.

Kysyin yhdeltä matkaajalta onko venäjällä rakennusmääräyksiä ja valvontaa. Totta kai meillä on. Niitä vasta onkin. Moskovassa ei juuri muuta tehdä kuin rakennusmääräyksiä. Mutta kun ne kokoelmat ovat niin pitkiä ja vaikeata kieltä ettei kukaan jaksa lukea kolmea sivua pidempään. Vaikka jaksaisi lukea ei meillä aina ole sopivia materiaalejakaan. Mutta eivätkö viranomaiset sitten puutu ? No - kyllähän he. Ei kuitenkaan jo rakennettua lähdetä purkamaan. Riittävän suuri vaiva oli jo rakentamisessa. Ovat kyllä sen verran hauskoja veikkoja, että niiden kanssa on mukava juoda vodkaa ja olutta. Varsinainen tarkastuskäynti sitten unohtuukin.

Junassa Pietari - Irkutsk

Seison vaunujen välisessä tupakkatilassa. Raavin kynnellä jäätyneeseen ikkunaan pienen aukon, juuri katseen kokoisen. Kylmää. Lunta kaikkialla. Kauas näkyy pelkkiä lehdettömiä koivuja. Vastaan tulee venäläinen kylä. Talot toisiinsa painautuneina kuin suojaa etsien. Tuulta, pakkasta ja susia vastaan.
Täältäkö venäläinen talonpoika on ponnistanut ? Yhdessä koettu ja tehty.

Niin vain kävi. Suurtilallisten maat piti jakaa. Talonpoika oli tyytyväinen. Maan jano tuli tyydytettyä. Kukaan vain ei kertonut, että myös hänen maansa piti jakaa toisille. Isien perintö ja raadannan tulos. Kieltäytyi. Viljeli vain itselleen. Tulivat sotilaat, väkisin veivät tämän vähäisenkin. Rikkoi työkalunsa. Määrättiin työ- ja vankileirille kauas kotoa: Hiilikaivoksiin, rakentamaan teitä, kanavia, satamia. Sinne nääntyi, sairastui ja kuoli. Miljoonittain.

Neuvostoliiton romahtamisesta on kulunut jo 20 vuotta. Yllättävää kyllä asia on vieläkin ajankohtainen varttuneimpien ihmisten mielessä. Kuten muistetaan 1991 syntyi vanhoillisten kommunistien piirissä halu palauttaa vanha valta eli romuttaa Gorbatsovin perestroikka ja glasnost. Glasnost, avoin keskustelu, alkoi Siperiasta Baikalin pohjoispuolelta. Tänne perustettiin suunnitelmatalouden mukaisesti paperitehdas. Tehdas valutti jäteliemensä suoraan Baikaliin, Siperian helmeen, mahdollisesti maailman  puhdasvetisimpään järveen. Aluksi paikallisissa lehdissä keskusteltiin  hyvin varovaisesti tehtaan ongelmista. Keskustelu kiihtyi ja levisi myös Moskovan valtalehtiin. Useat venäjän tarkkailijat nostivat kulmakarvojaan tästä ennennäkemättömästä kritiikistä. Arveltiin kohtapuoleen kiivaimpien Baikalin puolustajien joutuvan ”koulutukseen”. Ei vain käynyt näin.  Avoin keskustelu siirtyi polttaviin yhteiskunnallisiin asioihin. Seurauksena oli pyrkimys yhteiskunnan perusrakenteiden reformaatioon, perestroikka. Näistä ajoista on elävänä muistomerkkinä järven eteläpuolella kallion maalattu suuren suuri grafiitti: ”Baikal kuolee, pelastakaa Baikal”.

Lokakuussa 1991 vanhoilliset yrittivät nousta valtaan, palauttamaan vanhan kurin ja syrjäyttämään Gorbatsovin, glasnostin ja perestroikan. Tällöin Boris Jeltsin nousi panssarivaunun katolle pitämään puheensa, jossa pyysi demokraattisesti ajattelevia kansalaisia puolustamaan nykyistä kehitystä ja kokoontumaan parlamentin ulkopuolelle. Kun Jeltsin seisoi panssarivaunun katolla oli tällä samanlainen symbolinen arvo kuin aikoinaan Leninillä oli seisoessaan Suomen junan katolla. Moskovassa kerääntyi 100 000 ihmistä puolustamaan parlamenttia. Pietarin talvipalatsin aukiolla kymmenet tuhannet ihmiset puolustivat paikallishallintoa. Voidaan vain arvata mitä olisi seurannut jos vanhoillisten toivoma armeijan puuttuminen peliin olisi tapahtunut. Verinen sisällissota – eipä juuri muuta.

Gorbatsov erosi ja Jeltsinistä tuli uusi johtaja maalle. Siispä luokkakantaisten pyrkimys palauttaa Neuvostoliitto itse asiassa hävitti Neuvostoliiton. Kuolonuhreja 3 ja nämäkin vahingossa. Jeltsinin noustua valtaan aloitti hän hyvin nopean yksityistämisohjelman hajottamatta kuitenkaan parlamenttia  eikä järjestänyt uusia vaaleja.  Kansan elintaso romahti, valtionvirkamiehille ei pystytty maksamaan palkkoja, armeija oli ajautumatta kurjuuteen, kaivostyöläiset jäivät ilman plkkaa jne. Vanhoilliset käynnistivät uuden kapinan marraskuussa 1993. Tähän oli jo mobilisoitu sekä toimettomia huligaaneja sekä muutama armeijan yksikkö. Miliisi oli voimaton. Kapinnalliset pitivät hallussaan parlamenttia, valkoista taloa ja pyrkivät valtaamaan Ostakinon, televisiokeskuksen. Miliisi ja työntekijät puolustivat  ankarasti keskusta. Eräskin kuuluisa viulisti vaihtoi viulun kalahnikoviin. Presidentille uskolliset Omonjoukot suuntasivat panssarivaunujen tykit kohti valkoista taloa ja ampuivat pari laukausta. Kapinalliset antautuivat ja parlamentti hajosi. Järjestettiin uudet vaalit. Venäläisillä näyttää olevan hieman konkreettinen käsitys siitä mitä tarkoittaa parlamentin hajottaminen. Kuolonuhreja toista- tai kolmatta sataa.

Näin jäljestäpäin voidaan kysyä tapahtuiko yksityistäminen liian nopeasti. Muutamassa vuodessa ns. oligargit olivat hamunneet satumaisia omaisuuksia. Niin suuria, että Forbesin 1900 -luvun lopussa laatimassa luettelossa 20 maailman rikkaiman miehen joukkoon kuului 5 venäläistä. Blogini palstatila taitaa nyt olla vain liian lyhyt, jotta syitä tällaiseen hamuamiseen voitaisiin yksityiskohtaisesti eritellä. Kysyessäni monelta venäläiseltä onko heidän mielestä tämä yksityistäminen tapahtunut liian nopeasti ovat vastaukset yleensä olleet hyvin perivenäläisiä: Tapahtumat vain etenevät näin, minkäs sille voi. Vähän kuin kohtalo.

Monilla suomalaisilla (jopa ystävyysseuramme virkailijoilla) näyttää olevan sellainen käsitys, että Gorbatšov oli CIA:n agentti ja Jeltsin teki päätöksiä umpihumalassa. Harasoo. Mitäpä muuta tähän voi todeta kuin: Kerran pikku pioneeri, aina pikku pioneeri.

Tapasin junassa erään Saksassa väitöskirjan tehneen venäläisen historiatutkijan. Keskustelu tietty kääntyi marksismi leninismiin. Hänen mielestään venäläisten on syytä olla ylpeä tästä poikkeuksellisen suuresta laboratoriosta. Tämän mittakaavan kansantaloudellista koetta ei ole tehty missään eikä varmaankaan tulla koskaan tekemään. Vaikka Marxin analyysi kapitalismin luonteesta on sinänsä oikea, niin se on mahdoton ja absurdi. Leninisminä tunnettu pragmaattinen toteutus osoitti tämän. Syitä on monia: Ensinnäkin työn tuottavuus on alhainen. Esimerkiksi aikoinaan lukiessani Neuvosto-Karjala lehteä (joskus 70 luvulla) pisti silmään sinänsä kaunistelluista tilastoista alhainen tuottavuus. Peltohehtaaria kohden sato oli 20 – 50 % siitä mitä Suomessa. Sikaloiden työntekijämäärä oli 3 - 4 kertainen suomeen nähden jne.  Terästehtaat olivat energia ja raaka-ainesyöppöjä. Konepajojen henkilömäärä tuotettua yksikköä kohden olennaisesti suurempi kun Suomessa. Toiseksi työn laatu oli kehno. Kukaan ei juuri välittänyt tehdä parempaa. Mossea huonompaa autoa tuskin kukaan tuntee. Pohdiskelimme kysymystä omistavasta luokasta, kapitalisteista. Eikö omaisuus ja kaikki hyvä jakaudu tasaisemmin kun täysin hyödytön riistäjiksi kutsuttu luokka häviää. Mitä vielä. Sosialismi väistämättä johtaa totalitarismiin. Jotta totalitarismi olisi mahdollista tarvitaan valtava byrokraattien armeija. Byrokraatit taasen eivät tee, luonteensa mukaisesti, mitään tuottavaa. Kun on vapauduttu toisesta luokasta saamme vain tilalle toisen vielä kalliimman turhan luokan. Sitä paitsi harva kapitalisti tyytyy vain lepäämään rahojensa päällä vaan pyrkii aktiivisti kartuttamaan omaisuuttaan. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa investointeja ja raaka-ainehankintaa. Ikävä kyllä viime aikoina rahan tuottavuus on keskittynyt vain pörssikursseihin ja muun laiseen keinotteluun. Seikka on johtanut vain kasinotalouksien romahtamiseen ensin Suomessa ja myöhemmin Etelä-Euroopassa.

1800 riistokapitalismi johti sosiaalisen epäarvoisuuden korostumiseen. Sen aikaiseen raakaan yhteiskuntaan ei ole enää paluuta. Osittain kommunismin pelko ja osittain yleisinhimilliset aatteet johtivat Länsi-Euroopassa toisen maailman sodan jälkeen hyvin voinnin tasaamiseen, kuten eläkkeisiin, yhteiseen terveydenhoitoon, kaikille mahdolliseen opiskeluun peruskoulusta väitöskirjaan, kulttuurielämän tukemiseen valtion varoin jne.

Elämme nykyään mielenkiintoisia aikoja neo liberaali talouspolitiikka on tullut tiensä päähän (pankkikriisit, valtioiden tukipaketit, budjetti alijäämät jne), kommunismi (leninistisessä mielessä) on osoittautunut mahdottomaksi. Mitä nurkan takana on tulossa ? Ehkäpä pääoman kriisi, laajamittainen pankkiromahdus ja uusi talous. Ken tietää, laskemattomia kortteja on liikaa. Aivan varmasti Marxin sukulaisten talousteoriat nostavat päätään.

Pietari - tuhkaa ja timantteja

Istun retkeilymajan keittiössä. Eräs englantilainen juuri keitti teetä, muutama saksalainen maantieteen opiskelija keittämässä ruokaa. Huoneessani asuu ranskalainen perhe. Näin olen aina matkustanut ja näin tulen aina matkustamaan. Ihmiset ovat paikalla ja kuitenkin riittävän kaukana.

Kun juna halkoo Pietarin esikaupungin on vaikea uskoa, että kaiken rojun keskeltä nousee yksi maailman kauneimmista kaupungeista. Teräsrojua siellä täällä ajelehtimassa kuin paiseet maan lihassa, lautakasoja muistuttamassa lahoamisen kaikkivoimaisesta vallasta. Rakennuksia jotka on tehty kaikesta mitä saatavilla on ollut. Kun tietty maalisävy on loppunut kesken niin toisen seinän maalia on jatkettu muulla värillä. Monissa taloissa aaltopellistä tehty, jo Gorbatsovin aikana ruostumaan lähtenyt, katto. Vähän repsahtanut sieltä täältä ikään kuin housun sepalus olisi unohtunut auki. Toisissa taloissa taasen lautakatto. Milloin tiivis usein miten ei. Riuilla sidottuja turvekattoja. Tämä taasen ei johdu vihreistä arvoista tai pyrkimyksestä ekologisuuteen vaan siitä, että taloissa pitää olla sääsuoja.  Arkkitehtuuri elänyt ja  muuntunut pitkin rakentamisvaiheita aina sen mukaan mitä tarvikkeita on ollut saatavilla.  Rakennusvalvonta – kuka siitä välittää. Joukossa tsaarin aikana rakennettuja, aikoinaan pitsikoristeisia upeita huviloita. Koristeet vain tipahtivat joskus Hrutsevin aikana. Vallankumouksen jälkeen kukaan ei juuri ole välittänyt korjata niitä. Eikä nykyäänkään, kun kenties omistusolosuhteet ovat epäselviä. Eikä monilla ole intoakaan ja varoja niiden korjaamiseksi helmeksi nuhjuiseen ympäristöön. Siinä lahoavat ja romahtavat paikalleen. Näin yksi pitsihuviloiden aikakausi on häviämässä.

Majatalo pihan puolelta nähtynä

Pietari, aina on hämmästyttänyt omalla kauneudellaan. Yhä vieläkin.  Monin paikoin julkisivu on vain kulissi. Pihoilla roikkuvat sähköjohdot siellä täällä vain väljästi kiinnitettynä, viemäri ja vesijohtoputket asennettu aina kulloisenkin tarpeen mukaan sinne tänne ilman sen suurempaa suunnitelmaa. Ihan arvotaloissakin. Mutta jos pääset asuntoihin sisälle niin hämmästyt: Sisältä korjattu kuin sisustuslehtien mallikuvissa.

Kadut täynnä ihmisiä jotkut kiirehtivät paikasta toiseen ja toiset muuten vain kulkevat näyttäytymässä ja näkemässä. Kuten Gogol aikoinaan totesi pietarilaisista sunnuntaikävelyllä: "Naiset kuin pehoset ja miehet kuin koppakuoriaiset”. Pietari kuten New York on kaupunki joka ei juuri nuku.

Edellisen kerran kävin kaupungissa vuonna 2004. Kymenessä vuodessa kaupunki muuttunut paljon. Monin paikoin – ikävä kyllä huonompaan suuntaan. Reunamille rakennetaan 20 – 30 kerroksisia taloja. - Kuvittelin joskus – ettei tällaista nousukasarkkitehtuuria  enää tarvita. Erehdyin. Englannin kieli on valtaamassa alaa: Liikenne opasteet ja muut ohjeet usein kahdella kielellä venäjäksi ja englanniksi. - Miten joku voi opetella kieltä kun opasteet ovat sekä että ja turisti valitsee helpoimman. Suuria Jumbon ja Cellon kaltaisia ostoskeskuksia syntyy sinne tänne. Pahasti pelkään, että jotain perivenäläistä on häviämässä. Suomen  asemalla ei enää saa edes piirakoita. Kojut hävinneet ja tilalla MacDonalds.

Historiaa

Kun Pietari Suuri oli voittanut Kaarle XII armeijan Pultavassa valloitti hän Inkerin maan osana Suurta Pohjan sotaa. Tänne piti rakentaa maailman uusi ihme Kaarle XII:n suureksi harmiksi. Viimeksi mainittu eipä juuri  tästä välittänyt halusi vain sotia. Osittaisena syynä rakennushaluihin oli tietenkin alueen voimakas suomalaisasutus (osittain alkuperäisiä inkeriläisiä ja osittain Ruotsin kuninkaiden ohjaamana  muuttoliikenteenä savon sydänseuduilta).  Alueella oli myöskin ruotsalais-suomalainen linnoitus Nyenskaja ja tämän ympärillä Kustaa II Adolfin perustama Nevanlinnan kaupunki. Pietarin perustamiselle on usein esitetty selitys Pietari Suuren halusta perustaa eurooppalaistyylinen satamakaupunki, joista olisi suora yhteys  Euroopan markkinoille. Siihen aikaan ainoa pohjoinen yhteys oli Arkangeli ja Uralin itäpuolella Salekhard. Kummatkin olivat umpijäässä talvella. Mutta miksipä juuri Nevan suulle ?

Ensimmäisenä valmistui Pietarin ja Paavalin linnoitus 1703. Suojaksi ruotsalaisia vastaan. Linnoitus syntyi ennätys nopeasti.  Tottakai kun suomalaiset, Pultavan taistelun sotavangit, olivat sitä rakentamassa. Linnoituksen merkitys lakkasi myöhemmin Kronstadin valmistuttua.  1712 virkamiehistön ja aateliston suureksi harmiksi julisti tsaari Pietarin maan pääkaupungiksi. Pietari Suuren kuoltua 1725 oli Pietarin asukasluku jo 40 000 asukasta eli n. 8 prosenttia koko Venäjän kaupunkiväestöstä. Kaupungin rakentaminen rahoitettiin lukuisilla erityisesti miehiin kohdistuvilla veroilla. Näitä olivat mm. parta-, arkku- ja sieluvero (joita nykyään ei ole vielä osattu ottaa käyttöön Suomessa).

Katariinan palatsi, yksityiskohta lisärakennuksen sisäänkäynnistä

Lukuisat hallitsijat rakensivat palatseja, hallinto- ja kultturirakennuksia. Mainittakoon Talvipalatsin ensimmäinen, hieman hedonistinen, asukas Katariina Suuri. Katariina keräsi ahkerasti taiteita suureksi kokoelmaksi. Tästä kokoelmasta muodostui aikoinaan Eremitaasin perusta.  Kokoelma kasvoi vuosien varrella niin, että myöhemmin jouduttiin rakentamaan lisärakennuksia (ns. Pieni ja Vanha Eremitaasi). Kokoelmia katsoessa tulee hieman ristiriitainen olo. Katariina kun surmautti miehensä Pietari III:n ja julistutti itsensä hallitsijaksi.. Eipä juuri vaivautunut menemään hautajaisiin väittäen miehensä kuolleen ummetukseen ja ulosteen levinnen aivoihin. Hänen hallintoaikana valmistui mm. tiede- ja taideakatemia sekä julkinen kirjasto.

Osa Katariinan palatsia, Pushkinin kaupunginosasa

Katariina Suuren kuollessa 1796 nousi valtaan hänen poika Paavali I:n.Kansan- ja aateliston joukossa hän oli sangen epäsuosittu. Salamurhien pelossa tämä rakennutti itselleen Mihailovskin palatsin. Täällä hänet kuitenkin murhattiin vuoteeseensa   12 maaliskuuta 1801. Murhan takana – kuinkas muutenkaan – oli tämän poika Aleksanteri I:n. Venäjällä näyttää olevan erittäin vaarallista kuulua hallitsevaan luokkaan, joko tsaariperheeseen tai  Stalinin aikana kommunistiseen puolueeseen.  Vuonna 1818 aloitettiin Iisakin kirkon rakennustyöt, jotka kestivät 40 vuotta (siitä sanonta ”rakennetaan kun Iisakin kirkkoa”, so. pitkään ja perusteellisesti).

Yksityiskohta katariinan palatsista

Aleksanteri I:n kuolema Siperiassa, johti maassa poliittiseen kaaokseen perimysjärjestyksessä seuraavan eli Konstanin kieltäytyessä kruunusta. Valtaan nousi velimies Nikolai I. Monet nuoremmat aateliset ja erityisesti nuoret upseerit toivoivat maalle perustuslakia eivätkä hyväksyneet Nikolaita uudeksi tsaariksi. Liikettä kutsutaan dekabiristikapinaksi. Kapina kukistettiin ja johtajat joko teloitettiin tai karkotettiin Siperiaan. Karkotuspaikkana oli burjaattien ikiaikainen kaupunki Irkutsk, jonne dekabiristit loivat vilkkaan kulttuurielämän.

Venäjällä lakkautettiin maaorjuus 1861. Monet päämäärättömät ihmiset ajautuivat Pietariin. Samoin teollisuuden voimakas kasvu alueella johti suuren surkeissa olosuhteissa elävän köyhälistön syntymiseen. Tällä köyhälistöllä oli merkittävä osuus kaupungin ja venäjän tulevalle historialle. Nämä kun osallistuivat aktiivisti mielenosoituksiin ja vallankumouksiin.

Mikään muu maailman kaupunki ei ole ehkä kärsinyt yhtä paljon kuin Pietari lukuun ottamatta ehkä Hirosimaa (tätä taasen ei voida ottaa huomioon kun kaupunkia ei ole enää olemassa). Jo kaupungin synty oli raskas.  Pietari Suuri velvoitti lähiseudun tilallisia toimittamaan työväestöä rakennustöihin. Talonpojat tietty lähettivät huonokuntoisimmat pois jaloista pyörimästä. Jo matkalle työmaalle sadat orjan asemassa olevat miehet ja naiset kuolivat. Sairauksiin, huonoon ravintoon ja raskaaseen työhön on arveltu kuolleen  tuhansia ruotsalaisia ja suomalaisia sotavankeja sekä maaorjia rakennusvaiheessa.

Sunnuntaina lokakuun 9:nä vuonna 1905, ortodoksisen munkin Gabonin johtama rauhanomainen kulkue pyrki toimittamaan vetoomuksen Nikolai II:lle. Tsaari kun oli hilpeä tyyppi, ei ottanut lähetystöä vastaan vaan määräsi armeijan avaamaan tulen kulkuetta kohti. Pelkästään talvipalatsin aukiolla kuoli (jälleen kerran)  tuhansia. Tapahtuma johti opposition rivien tiivistymiseen. Lev Trotskin johtama Pietarin työläisten neuvosto julisti maahan yleislakon.  Nikolai oli pakotettu luomaan maalle perustuslain, jonkinlaisen kansanedustuslaitoksen, duuman, ja joitakin kansalaisoikeuksia. Duuman merkitys maata hallitsevana organisaationa oli kuitenkin melko vähäinen. Näin jäljestäpäin lukiessa Euroopan 1900 luvun alun historiaa jää vain ihmettelemään etteivät monarkit  tajunneet oman aikansa pysyvästi olevan ohitse.  Tämä ymmärtämättömyys osaltaan johti sitten myöhemmin Itävalta-Unkarissa ns. Sarajevon laukauksiin ja ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. Josta edelleen  kokonaisen 100 vuotisen kivuliaan aikakauden syntymiseen koko maailmaan.

Helmikuussa 1917 asettui Pietari jälleen maailmanpolitiikan päänäyttämöksi. Väsyneenä maailmansodan kärsimyksiin pietarilaiset tehdastyöläiset ja monet pienyrittäjät ryhtyivät lakkoihin ja mielenosoituksiin. Pääosa armeijasta oli saksanrintamalla. Pietarissa oli vain pieni joukko sotilaita ja näistäkin  valtaosaltaan alokkaita. Nämä määrättiin hajottamaan mielenosoitukset. Mielenosoittajat huutelivat barrikaadien yli: ”Älkää ampuko veljiänne ja siskojanne”. Mielenosoitusten jatkuessa perustettiin työläisneuvostoja. Öisin nuoret varusmiehet kokoontuivat pohtimaan tilannetta. Perustivat omia komiteoitaan. Lopulta sotilaat liittyivät mielenosoittajiin. Ilmaan huudeltiin iskulauseita kuten ”kaikki valta neuvostoille”. Kenraaleilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin opastaa tsaaria luopuman vallasta veljensä hyväksi. Veljeä taasen neuvottiin olemaan vastaanottamatta kruunua. Maata ryhtyi hallitsemaan Kerenskin, Talvipalatsissa kokouksia pitävä, väliaikaishallitus.

Venäjä ei kuitenkaan tehnyt erillistä rauhansopimusta Saksan kanssa, vaan jopa kiihdytti sotaponnisteluitaan, saavuttaen pieniä voittoja. Saksa oli hätää kärsimässä kahden rintaman sodassa. Saksalla oli kuitenkin oma salainen aseensa: Sveitsin Zyrihissä majapaikkaansa pitävä Lenin. Tämä lähetettiin tarkoin vartioidussa junassa Venäjälle. Pietarissa, Suomen asemalla, nousi tämä junan katolle pitämään puheensa. Aseman ulkopuolella sijaitsevaan puistikkoon on ikuistettu patsaas Lenin sellaisena  kun hän saapuessaan oli. Samainen patsas on jossain päin Neuvostoliittoa sijaitsevassa Lenin-tehtaassa monistettu lukuisin kappalein. On marmorista ja graniitista hakattuja, pronssista ja betonista valettuja patsaita eri kokoluokissa S, L, X ja XL.

Lenin joukkoineen otti vallan lokakuussa, kohtalaisen vähäisin ponnistuksin. Saksa sai mitä halusi eli erillisrauhan. Tosin saksalainen kapitalismi unohti tässä sen seikan, että Lenin näkemysten mukaan kommunismi on luonteeltaan internationaalia. Kommunismin aate pyrki leviämään Saksaan heti sodan jälkeen ja näin luotiin siemen Hitlerin nousulle. Hitlerin kun uskottiin tehokkaasti estävän maailmanvallankumouksen.

Lenin kuoltua 1924 nousi Stalin valtaan. Hän olikin hyvin valmistautunut tähän, luomalla oman uskottujen miesten piirin ja salaisia rinnakkaisorganisaatioita keskeisimpiin hallintohaaroihin. Kunnianosoituksena Leninille kaupungin nimi muutettiin Leningradiksi, nimi vaihdettiin takaisin Sankt Petersburg:ksi vuonna 1991 kansanäänestyksen tuloksena. Vaikka hallintokaupunki oli Moskova niin Leningradista tuli ensimmäisen teollistamisohjelman keskus. 30 luvulla 11 % teollisuustuotannosta muodostui täällä. Kaupungin pormestari Sergei Kirov oli myös erittäin suosittu. Stalinin mielestä lian suosittu ja pelkäsi alueen muodostavan hänelle uhan. Stalinin paranoidiset vainot alkoivat Kirovin murhasta 1934.  Kaikki joka vähänkin, aiheellisesta tai aiheettomasta syystä,  viittasi trotskilaisuuteen johti väistämättä joko suoriin teloituksiin tai epäinhimillisiin oloshteisiin eri vanki- ja työleireille.

Anna Ahmatova (1889 – 1966) eli lähes koko elinikänsä kaupungissa. Hän joutui puolueen epäsuosioon ja näki omien sukulaisten ja läheisten katoamisen, vangitsemisen, kuoleman ja karkotuksen Stalinin Venäjällä. Hän kirjoitti hyvin koskettavasti runossaan Rekviem (suom. Anneli Heliö):
    ”... Silloin vain kuollut
    Hymyili iloiten rauhassaan,
    Ja turhana koristeena roikkui
    Tyrmiensä rinnalla Leningrad”

Toisen maailmansodan aikana saksalaiset etenenivät Leningradin porteille mm. Pietarinhovi ja Katariinan palatsi (Pushkinin kaupunginosassa) kuuluivat saksalaisille. Kaupunki näännytettiin nälkään. Leipäannos päivää kohden oli 125 grammaa. Väitetään kannibalismin kukoistaneen kaupungissa. Juoksevaa vettä ei ollut, viemäröinti ja lämmitys ei toiminut. Silti kaupunkilaiset jatkoivat urhoollisesti puolustustaan. Talvella 41- 42 ankaran tulituksen alla osa väestöstä pääsi pakenemaan Laatokan jäitä, elämän tietä, pitkin. Eräiden arvioiden mukaan  Leningradin piirityksen aikana kuoli lähes 600 000 asukasta.

Leningradin valloituksen epäonnistuminen oli Hitlerille suuri tappio. Hän halusi tuhota kaupungin perustuksia myöten. Kas kun oli sitä mieltä ettei arjalaisia alempiarvoinen rotu voi luoda mitään näin kaunista.  Joku saattaisi nyt kysyä millaisia kaupunkeja Hitler olisi rakentanut kun Germaniaa ei koskaan syntynyt. Mahtipontisia kalseita graniittilinnoja, tietenkin. Eräs esimerkki kansallissosialistisutisesta tyylistä  on meille niin tuttu Eduskuntatalo. - Kokonaiset kaupungit samaa tyyliä täynnä. Ei vähempää voisi kiinnostaa.