Seison vaunujen välisessä tupakkatilassa. Raavin kynnellä jäätyneeseen ikkunaan pienen aukon, juuri katseen kokoisen. Kylmää. Lunta kaikkialla. Kauas näkyy pelkkiä lehdettömiä koivuja. Vastaan tulee venäläinen kylä. Talot toisiinsa painautuneina kuin suojaa etsien. Tuulta, pakkasta ja susia vastaan.
Täältäkö venäläinen talonpoika on ponnistanut ? Yhdessä koettu ja tehty.
Niin vain kävi. Suurtilallisten maat piti jakaa. Talonpoika oli tyytyväinen. Maan jano tuli tyydytettyä. Kukaan vain ei kertonut, että myös hänen maansa piti jakaa toisille. Isien perintö ja raadannan tulos. Kieltäytyi. Viljeli vain itselleen. Tulivat sotilaat, väkisin veivät tämän vähäisenkin. Rikkoi työkalunsa. Määrättiin työ- ja vankileirille kauas kotoa: Hiilikaivoksiin, rakentamaan teitä, kanavia, satamia. Sinne nääntyi, sairastui ja kuoli. Miljoonittain.
Neuvostoliiton romahtamisesta on kulunut jo 20 vuotta. Yllättävää kyllä asia on vieläkin ajankohtainen varttuneimpien ihmisten mielessä. Kuten muistetaan 1991 syntyi vanhoillisten kommunistien piirissä halu palauttaa vanha valta eli romuttaa Gorbatsovin perestroikka ja glasnost. Glasnost, avoin keskustelu, alkoi Siperiasta Baikalin pohjoispuolelta. Tänne perustettiin suunnitelmatalouden mukaisesti paperitehdas. Tehdas valutti jäteliemensä suoraan Baikaliin, Siperian helmeen, mahdollisesti maailman puhdasvetisimpään järveen. Aluksi paikallisissa lehdissä keskusteltiin hyvin varovaisesti tehtaan ongelmista. Keskustelu kiihtyi ja levisi myös Moskovan valtalehtiin. Useat venäjän tarkkailijat nostivat kulmakarvojaan tästä ennennäkemättömästä kritiikistä. Arveltiin kohtapuoleen kiivaimpien Baikalin puolustajien joutuvan ”koulutukseen”. Ei vain käynyt näin. Avoin keskustelu siirtyi polttaviin yhteiskunnallisiin asioihin. Seurauksena oli pyrkimys yhteiskunnan perusrakenteiden reformaatioon, perestroikka. Näistä ajoista on elävänä muistomerkkinä järven eteläpuolella kallion maalattu suuren suuri grafiitti: ”Baikal kuolee, pelastakaa Baikal”.
Lokakuussa 1991 vanhoilliset yrittivät nousta valtaan, palauttamaan vanhan kurin ja syrjäyttämään Gorbatsovin, glasnostin ja perestroikan. Tällöin Boris Jeltsin nousi panssarivaunun katolle pitämään puheensa, jossa pyysi demokraattisesti ajattelevia kansalaisia puolustamaan nykyistä kehitystä ja kokoontumaan parlamentin ulkopuolelle. Kun Jeltsin seisoi panssarivaunun katolla oli tällä samanlainen symbolinen arvo kuin aikoinaan Leninillä oli seisoessaan Suomen junan katolla. Moskovassa kerääntyi 100 000 ihmistä puolustamaan parlamenttia. Pietarin talvipalatsin aukiolla kymmenet tuhannet ihmiset puolustivat paikallishallintoa. Voidaan vain arvata mitä olisi seurannut jos vanhoillisten toivoma armeijan puuttuminen peliin olisi tapahtunut. Verinen sisällissota – eipä juuri muuta.
Gorbatsov erosi ja Jeltsinistä tuli uusi johtaja maalle. Siispä luokkakantaisten pyrkimys palauttaa Neuvostoliitto itse asiassa hävitti Neuvostoliiton. Kuolonuhreja 3 ja nämäkin vahingossa. Jeltsinin noustua valtaan aloitti hän hyvin nopean yksityistämisohjelman hajottamatta kuitenkaan parlamenttia eikä järjestänyt uusia vaaleja. Kansan elintaso romahti, valtionvirkamiehille ei pystytty maksamaan palkkoja, armeija oli ajautumatta kurjuuteen, kaivostyöläiset jäivät ilman plkkaa jne. Vanhoilliset käynnistivät uuden kapinan marraskuussa 1993. Tähän oli jo mobilisoitu sekä toimettomia huligaaneja sekä muutama armeijan yksikkö. Miliisi oli voimaton. Kapinnalliset pitivät hallussaan parlamenttia, valkoista taloa ja pyrkivät valtaamaan Ostakinon, televisiokeskuksen. Miliisi ja työntekijät puolustivat ankarasti keskusta. Eräskin kuuluisa viulisti vaihtoi viulun kalahnikoviin. Presidentille uskolliset Omonjoukot suuntasivat panssarivaunujen tykit kohti valkoista taloa ja ampuivat pari laukausta. Kapinalliset antautuivat ja parlamentti hajosi. Järjestettiin uudet vaalit. Venäläisillä näyttää olevan hieman konkreettinen käsitys siitä mitä tarkoittaa parlamentin hajottaminen. Kuolonuhreja toista- tai kolmatta sataa.
Näin jäljestäpäin voidaan kysyä tapahtuiko yksityistäminen liian nopeasti. Muutamassa vuodessa ns. oligargit olivat hamunneet satumaisia omaisuuksia. Niin suuria, että Forbesin 1900 -luvun lopussa laatimassa luettelossa 20 maailman rikkaiman miehen joukkoon kuului 5 venäläistä. Blogini palstatila taitaa nyt olla vain liian lyhyt, jotta syitä tällaiseen hamuamiseen voitaisiin yksityiskohtaisesti eritellä. Kysyessäni monelta venäläiseltä onko heidän mielestä tämä yksityistäminen tapahtunut liian nopeasti ovat vastaukset yleensä olleet hyvin perivenäläisiä: Tapahtumat vain etenevät näin, minkäs sille voi. Vähän kuin kohtalo.
Monilla suomalaisilla (jopa ystävyysseuramme virkailijoilla) näyttää olevan sellainen käsitys, että Gorbatšov oli CIA:n agentti ja Jeltsin teki päätöksiä umpihumalassa. Harasoo. Mitäpä muuta tähän voi todeta kuin: Kerran pikku pioneeri, aina pikku pioneeri.
Tapasin junassa erään Saksassa väitöskirjan tehneen venäläisen historiatutkijan. Keskustelu tietty kääntyi marksismi leninismiin. Hänen mielestään venäläisten on syytä olla ylpeä tästä poikkeuksellisen suuresta laboratoriosta. Tämän mittakaavan kansantaloudellista koetta ei ole tehty missään eikä varmaankaan tulla koskaan tekemään. Vaikka Marxin analyysi kapitalismin luonteesta on sinänsä oikea, niin se on mahdoton ja absurdi. Leninisminä tunnettu pragmaattinen toteutus osoitti tämän. Syitä on monia: Ensinnäkin työn tuottavuus on alhainen. Esimerkiksi aikoinaan lukiessani Neuvosto-Karjala lehteä (joskus 70 luvulla) pisti silmään sinänsä kaunistelluista tilastoista alhainen tuottavuus. Peltohehtaaria kohden sato oli 20 – 50 % siitä mitä Suomessa. Sikaloiden työntekijämäärä oli 3 - 4 kertainen suomeen nähden jne. Terästehtaat olivat energia ja raaka-ainesyöppöjä. Konepajojen henkilömäärä tuotettua yksikköä kohden olennaisesti suurempi kun Suomessa. Toiseksi työn laatu oli kehno. Kukaan ei juuri välittänyt tehdä parempaa. Mossea huonompaa autoa tuskin kukaan tuntee. Pohdiskelimme kysymystä omistavasta luokasta, kapitalisteista. Eikö omaisuus ja kaikki hyvä jakaudu tasaisemmin kun täysin hyödytön riistäjiksi kutsuttu luokka häviää. Mitä vielä. Sosialismi väistämättä johtaa totalitarismiin. Jotta totalitarismi olisi mahdollista tarvitaan valtava byrokraattien armeija. Byrokraatit taasen eivät tee, luonteensa mukaisesti, mitään tuottavaa. Kun on vapauduttu toisesta luokasta saamme vain tilalle toisen vielä kalliimman turhan luokan. Sitä paitsi harva kapitalisti tyytyy vain lepäämään rahojensa päällä vaan pyrkii aktiivisti kartuttamaan omaisuuttaan. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa investointeja ja raaka-ainehankintaa. Ikävä kyllä viime aikoina rahan tuottavuus on keskittynyt vain pörssikursseihin ja muun laiseen keinotteluun. Seikka on johtanut vain kasinotalouksien romahtamiseen ensin Suomessa ja myöhemmin Etelä-Euroopassa.
1800 riistokapitalismi johti sosiaalisen epäarvoisuuden korostumiseen. Sen aikaiseen raakaan yhteiskuntaan ei ole enää paluuta. Osittain kommunismin pelko ja osittain yleisinhimilliset aatteet johtivat Länsi-Euroopassa toisen maailman sodan jälkeen hyvin voinnin tasaamiseen, kuten eläkkeisiin, yhteiseen terveydenhoitoon, kaikille mahdolliseen opiskeluun peruskoulusta väitöskirjaan, kulttuurielämän tukemiseen valtion varoin jne.
Elämme nykyään mielenkiintoisia aikoja neo liberaali talouspolitiikka on tullut tiensä päähän (pankkikriisit, valtioiden tukipaketit, budjetti alijäämät jne), kommunismi (leninistisessä mielessä) on osoittautunut mahdottomaksi. Mitä nurkan takana on tulossa ? Ehkäpä pääoman kriisi, laajamittainen pankkiromahdus ja uusi talous. Ken tietää, laskemattomia kortteja on liikaa. Aivan varmasti Marxin sukulaisten talousteoriat nostavat päätään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti